Meilläpä illat meneekin nykyään hokien. Niin, siis sitä "tassu!", "irti!" ja "istu!" komentojen ainaiseen toistamiseen ja namipalan ojentamiseen kun käskyä on noudatettu kiltisti. Istuminen ja lelun luovuttaminen sujuukin jo ihan mukavasti, vaikkakin usein muisti toimii vain jos namipurkki on näkyvissä ja äidin käden ulottuvilla. Tassua on ojennettu vasta kerran ja sekin todennäköisesti vahingossa, koska kädessä oleva puruluu oli niin jännä, että huomaamattaan tassu nousi tarjotulle kädelle. Siitähän minä riemastuin ja yritin tänään uudelleen, mutta meilläpä jatkui se sama "mitä sä mun tassuun kiinni käyt?!", pieni näykkäisy ja namin kerjääminen tekemättömästä työstä.

Muuten ei kuulukaan mitään uutta meidän elämään Nitan kanssa.

Olen vain huomannut että kun ollaan ulkona kävelyllä, on ihanaa kun ihmiset hymyilee ja ihastelee omaa hauvavauvaa. Ei sitä saa sellaisia hymyjä ja spontaania keskustela aikaiseksi ventovieraan kanssa ilman pientä karvamakkaraa hihnan päässä. Yleisimmät ovat ne "oiiiii! aivan ihana! kui vanha tää on? Mikä sen nimi on?", mutta kysellään sitä myös rotua ja aikuista kokoa ja muuta yleistä. Minusta se vaan on mukavaa saada joku hymyilemään täällä karussa Suomessakin välillä, vaikka se onkin kaikki Nita-kultamme ansiota.

Niin, ja hyvää ystävänpäivää! (äitin jalka siinä oikealla) :D



...ja vielä meidän kullasta pentukuva (on aika hämynen ku se on kuva kuvasta... en haldaa skanneria täysin vielä)